Sosiaali- ja terveyspalveluiden lainsäädännön aikaansaaminen 16 vuoden valmistelun jälkeen on ollut tärkeä välivaihe ja onnistuminen paitsi Sanna Marinin hallitukselle myös koko yhteiskunnalle. Nyt on aika siirtyä toimeenpanoon, sillä se ratkaisee soteuudistukselle asetettujen tavoitteiden onnistumisen.
Koko Suomen osalta kysymys on reilun 20 miljardin euron verovarojen ja asiakasmaksujen käyttämisestä sosiaali- ja terveyspalveluihin. Pirkanmaan hyvinvointialueen osuus on vähän yli kaksi miljardia euroa. Tästä summasta erikoissairaanhoidon osuus on noin 40%, perusterveydenhuollon noin 20 %, ikäihmisten palveluiden noin 20%, muiden sosiaalipalveluiden vajaat 20 % ja pelastustoimen osuus 2,5 %. Nämä eurot tulee käyttää pirkanmaalaisten ihmisten hyväksi viisaalla ja järkevällä tavalla.
Pirkanmaan hyvinvointialueesta täytyy tehdä vahva ja viisas palveluiden järjestäjä ja myös tuottaja. Hyvin useasti nämä palvelut linkittyvät toisiinsa ja viisaalla toiminnalla on mahdollisuus parantaa ihmisten palvelua. Ja samalla vaikuttaa näiden kustannusten järkevään käyttöön. Enemmän palveluja pirkanmaalaisille, vähemmän byrokratiaa hallinnossa.
Enemmän palveluja, vähemmän byrokratiaa. Kaikki kustannukset huomioon ikäihmisten ja vammaisten henkilöiden palveluissa
Kerron pari esimerkkiä, joita aion edistää ja joissa tarvetta järkevöittämiselle. Ikäihmisten palveluista on tehty selvitys kotona-asumisen palveluista suhteessa ympärivuorokautiseen asumispalveluun (Sitra/Tampereen kaupungin palvelut). Mikäli ikäihmisen kotona tarvitsee käydä yli kolme kertaa päivässä, ollaan lähellä tilannetta, jossa tämä palvelu on toimimaton ikäihmisen tarpeiden kannalta ja aiheuttaa julkisiin kustannuksiin sellaista lisää, jota ei ole tunnistettu nykyisissä erillisissä budjeteissa. Nimittäin kotona asuvat ikäihmiset tarvitsevat keskimäärin 30 vuorokautta sairaalahoitoa vuodessa, jonka hinta on ollut noin 450 euroa vuorokaudessa. Mitä enemmän ikäihmisen kotona tarvitsee käydä, sitä todennäköisempää ovat nuo sairaalahoidon lisääntyvät vuorokaudet. Ympärivuorokautisessa asumispalvelussa ikäihmiset tarvitsevat keskimäärin kolme vuorokautta sairaalahoitoa vuodessa. Kustannuksia lisää ambulanssiralli ikäihmisen kodin ja sairaalapäivystyksen välillä. Nyt nämä kustannukset ovat näkyneet erillisinä erinä kuntien ja sairaanhoitopiirin kirjanpidossa. Saman hyvinvointialueen kustannuksina niitä pitää katsoa kokonaisuutena silmästä silmään ja tunnistaa kipupisteet. Niin ikäihmisten ja heidän läheisten kuin hyvinvointialueen näkökulmasta. Ymmärtääkseni tässä on kehittämisen tarvetta eheiden hoitoketjujen näkökulmasta.
Toinen esimerkkini liittyy vammaispalveluihin. Erityisesti kehitysvammaisten ja autismikirjon henkilöiden asumispalveluihin. Huonosti järjestetyissä – useimmiten kilpailutetuissa – asumispalveluissa kehitysvammaisten ja autismikirjon henkilöiden liitännäissairauksia ei pystytä hoitamaan. Tai turvaamaan lapsuuden kodeissa erikoissairaanhoidon kanssa yhteistyössä tehtyjä hoitoja. Karkeasti arvioiden puolella paljon tukea tarvitsevista em. henkilöistä on epilepsia liitännäissairautena. Mutta useilla myös diabetestä, mielenterveyden tai haastavan käyttäytymisen haasteita. Ambulanssirallia näistäkin asumispalveluista lähtee erikoissairaanhoitoon. Epilepsian kohtaustasapainon menettäminen on inhimillisesti raskasta, mutta kohtaustasapainon hoitaminen tai uudelleen hoitaminen maksaa lisäkustannuksia yhteiskunnalle. Ei ole myöskään perusteltua siirtää ihmisiä haastavan käyttäytymisen vuoksi väliaikaisesti muualle kuten on tapahtunut joidenkin palveluntuottajien toimesta. Näitä kustannuksia ei ole osattu laskea vammaispalveluiden kustannuksiin vaan ne ovat näkyneet erikoissairaanhoidon kustannuksina. Viisaasti toimiva hyvinvointialue järjestää kehitysvammaisten ja autismikirjon henkilöiden palvelut kestävällä tavalla. Ihmisten avun ja tuen tarpeisiin perustuen. Ei kilpailuttamalla eikä palveluntuottajien näkökulmasta katsoen. Valta ja valvonta palveluntuottajasta on ohjattava ja annettava sille taholle, jota palvelun laatu – jokapäiväinen laatu – kaikkein eniten kiinnostaa. Vammaiselle henkilölle ja hänen läheisille. Pirkanmaan hyvinvointialuetta pitää kiinnostaa eniten palvelun järjestäminen lainmukaisesti ja siitä aiheutuvat kustannukset. Sen ei pidä yrittää pitää huolta niin sanotuista markkinoista. Henkilökohtainen budjetointi tai yksilöllinen maksusitoumus ovat uudenlaisia välineitä avun ja tuen tarpeen selvittämisen jälkeen.
Huomio toimeenpanoon, palveluiden käyttäjät ja henkilöstö mukaan
Pirkanmaan hyvinvointialueen onnistumisen tulee ratkaisemaan toimeenpano. Henkilöstöllä on tässä aivan keskeinen rooli. Nimenomaan siten, että johtaminen tukee henkilöstön työn tekemistä sosiaali- ja terveydenhoidon palvelujärjestelmän hyvässä integroimisessa. Edellä mainitsemissani esimerkeissä on mahdollista löytää sellaisia kestäviä järjestämisen tapoja, että ei synny toimintamalleja, jotka itse asiassa lisäävät julkisia kustannuksia eivätkä tuota hyvinvointia ihmisille, kansalaisille. Kysymys palveluiden oikeasta järjestämistavasta on aivan keskeinen. Olen tyytymätön erityisesti kilpailuttamisen aiheuttamiin vaikutuksiin ja seurauksiin vammaisille henkilöille, mutta myös mielenterveyskuntoutujien, lastensuojelun, päihdekuntoutujien ja osittain myös ikäihmisten palveluiden käyttäjille. Läheisten osalta näitä vaikutuksia ei tunnisteta lainkaan. Toivon tässä päätöksentekijöiltä ja virkamiehiltä suurta halukkuutta tutustua ja ymmärtää näihin seurauksiin.
Itse suhtaudun erittäin kielteisesti vammaisten henkilöiden elämänmittaisten palveluiden kilpailuttamiseen. Kilpailuttaminen perustuu markkinamalliin. Markkinamallin keskeinen piirre on, että yritykset voivat tulla helposti niille ja poistua sieltä nopeasti. Siihen kuuluu myös nopea keskittyminen, jossa varsinkin pienet yritykset tulevat ostetuiksi suurempien ja vahvimpien tieltä. Meillä sosiaalipalveluiden yksityisessä toiminnassa tällainen keskittyminen on jo lähes oligopolistisessa tilanteessa. Yksityisessä monopolissa joka tapauksessa. Kilpailuttamisprosessissa asianosaisia ovat vain palvelun järjestäjä sekä palveluntuottajat. Ainoastaan niillä ovat myös hankintapäätöksiin liittyvät oikeusturvakeinot. Vammaisilla ihmisillä tai muillakaan palvelujen käyttäjillä näitä oikeusturvakeinoja ei ole. He joutuvat etenemään tavallisen kunnallis- tai hallintovalituksen tietä. Vaikka he menestyisivätkin noilla valitusteillä, niillä ei ole mitään merkitystä itse hankintapäätökseen. Hankintapäätös pysyy määrittämässä sitä koskevia ihmisten palveluja. Tilanne on vähän paradoksaalinen, kun perustuslain mukaisia oikeusturvakeinoja ei ole tarkoitettu julkiselle vallalle eikä osakeyhtiöille. Ne on tarkoitettu Suomen lainkäytön piirissä oleville henkilöille etenkin viranomaisten toiminnan suojaksi.
Muistan lukeneeni muutama vuosi sitten Kymen alueella dialyysihoitajasta, joka ihmetteli sitä, että dialyysihoitoon tuli ihmisiä samoista kunnista viikon eri päivinä. Kun hän tutki asiaa tarkemmin, huomasi, että yksittäiset henkilöt ajoivat ko. hoitoon yksin taksilla. Hän mietti yhdessä ko. palveluja käyttävien henkilöiden kanssa hoitojen järjstämistä uusiksi. He pystyivät yhdistämään saman kunnan alueelta tulevia samoihin kyyteihin ja samoihin dialyysin hoitopäiviin. Samalla, kun säästyi merkittäviä kustannuksia, hän loi edellytyksiä ihmisten väliselle vertaistuelle lähiyhteisössä. Tällaisia esimerkkejä on löydettävissä varmasti muissakin palveluissa, kun niitä tekevät ihmiset ovat itse asioita järjestelemässä yhdessä palvelujen käyttäjien kanssa. Eikä ne tule käskytyksinä tai määräyksinä. Pitkäaikaisissa sosiaalipalveluissa vuorovaikutukseen, kommunikaatioon ja yhteistyöhön kykenevä henkilökunta on avainasemassa.
Henkilökunnan arvostus ja kunnioitus on palautettava
Saksan pääministeriksi pian nouseva Olof Sholz nosti esiin Saksan parlamenttivaaleissa kysymyksen tavallista työtä tekevien ihmisten arvostuksen ja kunnioituksen palauttamista välttämättömänä asiana yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden edellytyksenä. Hän korosti, että erilaiset korkeapalkkaiset asiantuntijat ja johtavassa asemassa olevat ihmiset ovat nousseet liian vahvaan asemaan erityisesti palkkauksessa.
Olaf Scholz fanittaa avoimesti yhdysvaltalaisfilosofi Michael Sandelia ja tämän ajatuksia tietotyöläisten ja em. asiantuntijoiden ja johtajien vääristyneestä ylilyöntiasemasta länsimaissa. Siitä, miten yksilön ja – etenkin asiantuntija- ja johtajaluokan – omat saavutukset ovat nousseet hallitsevaksi tavoitteeksi ja samalla on sivuutettu ajatus yhteisestä hyvästä. Lopulta yksilön saavutuksista tulee tyrannia, mihin Sandel viittaa tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan The Tyranny of Merit. Sandelilta on käännetty suomeksi teos ”Oikeudenmukaisuus” vuonna 2012, missä hän käsittelee samaa teemaa.
Henkilöstöllä on tärkeä merkitys palveluja käyttävien ihmisten kohtaamisessa sosiaali- ja terveyspalveluissa. Siitä miten heidät kohdataan ja kohdellaan työorganisaatiossa sekä millainen asema heillä on palveluprosessissa, riippuu pitkälle myös palveluja käyttävien ihmisten saaman palvelun laatu.
Varaan vielä kolmannen soteblogikirjoituksen perusterveydenhuoltoa ja erikoissairaanhoitoa käsitteleviin kysymyksiin sekä päätöksentekoon ja hallintoon liittyviin asioihin ja tavoitteisiin. Sanottakoon kuitenkin jo tässä, että erikoissairaanhoito on julkisen terveydenhuoltojärjestelmän kruununjalokivi. Siihen menee 40 % Pirkanmaan sotealueen budjetista, mutta sillä tuotetaan paljon hyvinvointia. Tekonivelsairaala Coxa ja Sydänsairaala ovat olleet hienot Pirkanmaan sairaanhoitopiirin innovaatiot ja niiden asema pystyttiin turvaamaan soteuudistuksessa.